Unelma, josta tuli totta – matka Eerikkilän historiaan

Huhtikuussa 1945 Erik von Frenckell myi Suomen Palloliitolle 15 hehtaaria omistamistaan Saaren kartanon maista. Reilut neljä vuotta myöhemmin, 25. syyskuuta 1949, perustajansa mukaan Eerikkiläksi nimetty urheiluopisto vihittiin käyttöön. Tästä hetkestä alkoi tarina, joka kerrotaan Eerikkilän 70-v juhlagaalassa 27.9.2019 julkaistavassa historiateoksessa Unelma, josta tuli totta – Eerikkilän Urheiluopisto 1949–2019.

Eerikkilän taival on ollut pitkä, ja melko pitkältä tuntui myös se matka, jonka aikana kirjoitin Eerikkilän 70 vuoden historiasta 218-sivuisen kirjan. Omalta kohdaltani hanke alkoi ensimmäisellä ohjausryhmän tapaamisella helmikuussa 2017 ja seuraavana kesänä laatimallani hankesuunnitelmalla. Varsinainen tutkimus- ja kirjoitustyö käynnistyi loppuvuodesta 2017 ja päättyi tämän vuoden toukokuuhun. Touko-kesäkuu sisälsi vielä parin kuukauden rypistyksen tekstien ja kuvien toimitustyön merkeissä. Enemmän tai vähemmän intensiivistä työtä riitti siis puolentoista vuoden ajan.

Lähtökohtani Eerikkilän historian kirjoittamiselle oli se, että en tiennyt Eerikkilästä juuri mitään. Julkaisuluettelossani yksin kirjoitettuja kirjoja oli nolla. Tiesin, että Eerikkilä oli jalkapallomaajoukkueen leiripaikka ja valmentajien koulutuskeskus, jonka Erik von Frenckell aikoinaan lahjoitti Palloliitolle. Näihinkin tietoihin mahtui siis asiavirhe (faktisesti kyse ei ollut lahjoituksesta vaan myynnistä). Toisaalta ulkopuolisuudessa on omat etunsa, ja taustani (urheiluhistoriaan erikoistunut FM, Urheilumuseon tutkija) helpotti hankkeeseen lähtemistä.

Kun tilaushistorian tekijäksi valitaan ulkopuolinen tutkija, lopputuloksena on yleensä jotain muuta kuin perinteinen historiikki, jossa tapahtumahistoria kootaan kronologiaksi kansien väliin. Tällaisilla teoksilla on oma arvonsa – hyvänä esimerkkinä Raimo Tuomen kirjoittama Eerikkilän 50-vuotishistoriikki, josta hyödyin itse tutustuessani Eerikkilään – mutta nyt halusimme asettaa riman korkeammalle. Tavoitteena oli yleistajuinen, sisällöllisesti monipuolinen ja uutta tietoa tuottava tutkimushistoria, joka osoittaisi Eerikkilän merkityksen suomalaisen liikunnan ja urheilun historiassa. Lähdeaineisto muodostuisi Eerikkilän arkiston asiakirjalähteistä, lehtiartikkeleista ja muistitiedosta. Kirjan tulisi olla myös visuaalisesti näyttävä. Tämän takaisivat hyvät valokuvat ja laadukas taitto.

Helsingin olympialaisiin 1952 osallistunut Suomen jalkapallomaajoukkue valmistautui kotikisoihin Eerikkilässä. Leiriaamut alkoivat isänmaallisissa tunnelmissa. Kuva: Urheilumuseo

Peruslähtökohta historian kirjoittamiselle on tutkimuskohteen toiminnasta jäänyt aikalaisaineisto, tässä tapauksessa Urheilumuseon arkistoon hankkeen aluksi luovutettu Eerikkilän arkisto. Saatoin tyytyväisenä todeta, että Eerikkilän historiasta on pidetty hyvää huolta. Eerikkilän perustamisen aikaisia lähteitä – esimerkiksi alkuperäinen kauppakirja ja opistorakennuksen (nyk. Hirsihovi) arkkitehdin Einari Teräsvirran piirustukset – oli tarjolla mukavasti, pöytäkirjat ylsivät katkeamattomana sarjana aina 1950-luvun alkuun, ja kirjeenvaihtoakin oli säilynyt. Työprosessin ensimmäisenä vaiheena oli tämän kirjallisen aineiston perusteellinen läpikäyminen, seuraavana haastattelut, joita tein kirjaa varten lopulta 25. Koko ajan oli myös kirjoitettava, kirjoitettava ja kirjoitettava.

Kirjan sisällöllistä antia ei luonnollisesti voi tiivistää lyhyeen artikkeliin, mutta nostan seuraavaksi esiin muutaman itselleni mieleen jääneen löydöksen.

Eerikkilän perustamiseen johtaneet maakaupat Palloliiton kanssa olivat osa Saaren kartanon omistusjärjestelyitä, joilla Erik von Frenckell varmisti maiden pysymisen hallinnassaan.

Eerikkilän synty kytkeytyy Eerikkilän nykyisenkin rajanaapurin, Saaren kartanon, vaiheisiin jatkosodan jälkeen. Saaren omistaja Erik von Frenckell pilkkoi tuolloin kartanon osiin nimellishintaisilla maakaupoilla, jotta niitä ei pakkolunastettaisi maanhankintalain nojalla karjalaisten evakoiden maiksi. Pakkolunastuksen uhka merkitsi tilaisuutta luoda jotain sellaista, joka oli ajatuksen tasolla saattanut käydä hänen mielessään jo aiemmin, mutta johon ei ollut ollut pakottavaa tarvetta. Miksipä ei, lienee Frenckell ajatellut: yleishyödylliseen käyttöön tarkoitetut palstat luonnonkauniilta alueelta sekä Palloliitolle että Suomen Autoklubille, joista molempien puheenjohtaja hän oli. 15 hehtaarin maakaupat Palloliiton kanssa lyötiin lukkoon 150 000 markalla – ei siis sentään markalla hehtaarilta, kuten pitkään kerrottiin.

Frenckellin innostus luomustaan kohtaan oli alusta pitäen suuri. Sitä ei sammuttanut edes opiston vaikea alku. Eerikkilä teki 1950-luvulla tappiota lähes jokaisena vuotena, ja osa omistajayhteisöksi perustetun Palloilu Säätiön hallituksesta kannatti Eerikkilän myyntiä. Se, että Eerikkilän tarina urheiluopistona ei päättynyt jo näinä varhaisvuosina, johtui pitkälti visioonsa uskoneesta säätiön puheenjohtajasta.  ”Eerikkiläs utveckling är för mig en livsuppgift”, kuvaili Frenckell vielä 85-vuotiaana toukokuussa 1972 kirjeessään Osmo P. Karttuselle.

Käytännössä Frenckell mielsi maat ja niille perustetun opiston ominaan, kuten vastaavalla tavalla Autoklubille ”myydyt” maat. Siksi Autoliitossa (entinen Autoklubi) 1970-luvun alussa tehty päätös myydä omat maansa Leppilammelta oli hänelle suuri pettymys. Vielä enemmän kaihersi se, että Palloilu Säätiön muu hallitus ei halunnut ostaa maita ja liittää niitä Eerikkilään. Leppilammen maiden kaatunut ostohanke linkittyi tiiviisti säätiön puheenjohtajan vaihtumiseen 1974, kuten kirjasta käy ilmi.

Erik von Frenckell. Kuva: Urheilumuseo

Kirjassa Eerikkilän kasvua visualisoidaan lukujen loppuun sijoitetuilla karttakuvilla. Niistä ensimmäinen näyttää Eerikkilän kasvutarinan nykyisin vaikeasti hahmotettavan lähtötilanteen: yksi opistorakennus (nyk. Hirsihovi), kenttä ja rantasauna.

Eerikkilä oli 1960-1970 -luvuilla merkittävä ympärivuotinen leiri- ja koulutuspaikka jalkapallon lisäksi yleisurheilussa ja painonnostossa.

Eerikkilän rakennetut olosuhteet talviharjoitteluun olivat opiston alkuvuosina olemattomat, mutta 1960-luvulla tilanne parani. Ensin rakennettiin voimanhankintaan tarkoitettu ”Kuntotalo”, sitten 30 x 33 metrin kentällä varustettu maapohjahalli. Nykynäkökulmasta kumpikin liikuntapaikka näyttäytyy melko primitiivisenä, mutta omana aikanaan ne tekivät Eerikkilästä paikan, jonne kannatti tulla läheltä ja kauempaa. Kuntotalon vakiovieraita olivat muun muassa painonnoston arvokisoja varten huippukuntoaan viritelleet Kangasniemen ja Kailajärven veljekset sekä tuleva moukarinheiton moninkertainen Suomen mestari ja olympiakävijä Harri Huhtala.

Nuori moukarimies Harri Huhtala Kuntotalossa. Kuva: Eerikkilä

Jalkapallomaajoukkueen päävalmentajan Olavi ”Ola” Laaksosen talvileirejä Eerikkilässä muisteltiin useissa haastatteluissa. Myyttistä mainetta ansainneilla leireillä maajoukkuepelaajille tulivat tutuksi muun muassa pallottelu Ruostejärven jäälle auratulla kentällä, umpihankijuoksu ja hiihto. Tarkoituksena oli parantaa pelaajien fyysistä kuntoa ja joukkueen taktista kurinalaisuutta. Päävalmentaja Laaksosen ja Palloliiton koulutuspäällikkö Olavi Haaskiven menetelmiä pidettiin epätavallisina, mutta kumpaakin voi pitää ympärivuotisen harjoittelun ja tieteellisen jalkapallovalmennuksen edelläkävijöinä. Pelaajille talvileirit olivat harvinainen häivähdys ammattilaisuudesta. Eerikkilässä suomalainen jalkapalloilija saattoi edes hetken kokea olevansa ennen kaikkea jalkapalloilija.

Jalkapallomaajoukkueen talviharjoittelua 1960-luvulla. Kuva: Urheilumuseo

Yllätyksenä ainakin itselleni tuli Eerikkilän merkitys yleisurheilijoiden ja erityisesti kestävyysjuoksijoiden leiripaikkana. 1960-1970-lukujen vaihdehan oli aikaa, jolloin uusiseelantilaisen Arthur Lydiardin valmennusmenetelmät valtasivat alaa suomalaisessa kestävyysjuoksussa. Lydiardista inspiroituneista suomalaisvalmentajista erityisesti Kari Sinkkonen käytti Eerikkilää tukikohtanaan. Tammelan maanteillä tavattiin näinä aikoina useita huippujuoksijoita, muun muassa Pekka Vasala ja ”Lätsä-Pekka” Päivärinta. Kirjan sivuille päätyi lukuisia värikkäitä kuvauksia juoksijoiden leiriarjesta. Ne ovat todisteita paitsi siitä raa’asta pohjatyöstä, jolla 1970-luvun huipputulokset saavutettiin, myös lajien välisen yhteistyön arvosta. Niin Sinkkonen kuin Huhtala kertoivat ammentaneensa paljon opistolla samaan aikaan leireilleiltä muiden lajien urheilijoilta ja valmentajilta.

Vanha Eerikkilä ei ollut vain liikuntapaikka ja opisto, vaan myös koti.

Suurin osa Eerikkilän työntekijöistä asui opistolla 1980-luvulle saakka. Tämän pienen ja syrjäisen yhteisön dynamiikka, normit ja roolit kiehtoivat, joten päädyin omistamaan niille kirjasta yhden luvun, ”Elämää Eerikkilässä”. Yritin kuvitella elämää vanhassa Eerikkilässä myös silloin kun opisto ei ollut se kesäinen metsäidylli, josta lehtijutut kertoivat. Millaista opistolla oli asua, kun ikkunasta ei näkynyt muuta kuin kylmää pimeyttä, eikä lähimpiin asutuskeskuksiin käytännössä ollut pääsyä?

Vaikka opiston maantieteellinen sijainti ei tietenkään ole muuttunut, kulkuyhteydet tekivät vanhasta Eerikkilästä syrjäisemmän paikan kuin se tänä päivänä on. Huonojen säiden sattuessa haasteita riitti. ”Olemme eläneet melkein eristyksissä muusta maailmasta”, kuvaili Eerikkilän ensimmäinen johtaja Eino Rantanen lumimyrskyn jälkeen tammikuussa 1959. ”Satojen puiden latvat katkeilivat ja romahtaessaan ne toivat alas niin puhelin- kuin sähkölinjatkin. Runsas lumentulo tukki myös tiet. Uuden vuoden jälkeiset päivät saimme olla täysin pimeässä. Eivät täällä muista tällaista ’Jumalan ilmaa’ miesmuistiin.”

Eerikkilän rooli suomalaisessa jalkapallossa oli vuosituhannen taitteeseen saakka häilyvä.

Eerikkilä ei vielä ensimmäisinä vuosikymmeninään noussut sellaiseksi maajoukkueleiritysten keskukseksi kuin vihkiäisten aikana visioitiin. Olavit Laaksonen ja Haaskivi käyttivät Eerikkilää monipuolisesti, mutta muutoin Eerikkilän käyttö nuorten ja miesten maajoukkueiden leiripaikkana oli epäsäännöllistä. Osasyynä oli hidas olosuhdekehitys, jota edes lakisääteisen urheiluopiston statuksen saavuttaminen 1983 ei heti ratkaissut, niin suuri virstanpylväs kuin se olikin. Naisten A-maajoukkueesta tuli sentään heti naisten maajoukkuetoiminnan käynnistyttyä 1973 vakiovieras.

Eerikkilän nykyisen menestyksen perusta valettiin 1990-luvun lopulla. Ratkaisevia tekijöitä olivat lamasta selviäminen, täysimittaisen jalkapallohallin valmistuminen 1998 ja voimakkaasti kasvaneen salibandyn löytyminen jalkapallon rinnalle toiseksi päälajiksi. Viimeisimmän sysäyksen antoi Palloliiton lajiprosessista syntynyt, 2011 perustettu valmennus- ja tutkimuskeskus (Sami Hyypiä Akatemia), jonka toimintamallia sovellettiin myös salibandyyn (Floorball Academy, MAAJOUKKUETIE / FBA -konsepti). 70-vuotiaalla Eerikkilällä on kahdessa isossa lajissa sekä huippuolosuhteet että selkeä tehtävä osana valtakunnallista valmennusjärjestelmää.

Naisten maajoukkue harjoittelemassa Eerikkilässä. Kuva: Salibandyliitto

Kokonaisuutena Eerikkilän 70-vuotishistorian kirjoittaminen oli unohtumaton matka. Eerikkilän värikkäiden vaiheiden lisäksi pääsin tutustumaan sellaiseen puoleen urheilun ja ylipäänsä Suomen historiasta, joka itselleni ei ollut aiemmin kovin tuttu. Suuret kiitokset kaikille kirjan teossa mukana olleille, erityisesti kaikille haastateltaville ja kirjan upeasta ulkoasusta vastanneelle Nitro Oy:lle ja Tero Lumiaiselle. Mielenkiintoisia lukuhetkiä ja onnittelut 70-vuotiaalle Eerikkilälle!

Ilmakuvaa Eerikkilästä 2018. Kuva: Christoffer Enckelman

Jouni Lavikainen
Erikoistutkija, Urheilumuseo