Jotenki sitä johki aina joutuu. Johonaki paikoos vaan kävähytetähän, mutta johonaki mualla sitä viihtyy sitte pirempähänki. On se kyllä sellaastaki. Erikoosta ja ihimeellistä.
 
Ittekki tulin vaan kävähyttämähän vuoreksi tänne opistolle ja melekeen viiren vuoren jäläkehen on torettava, jotta täälä sitä moon erelleenki.
 
Miätiin tuas vaan kerran, että päriääsinköhän mä eres mihinään mualla?!? No johan ny toki, ajattelin heti. Mutta tuli mullen sitte miälen päälle muutamia sellaasiaki tapahtumia, jokka osoottaa sen, että tarkkahan tarttoo miättiä, jos lähtiä täältä meinaa.
 
Mullon sellaanen piäni, mutta kovan vihiriä menopeli ja ohan se ny selevä, että joku siinäki hianos vempelehes saattaa joskus prakaata ja kausittain vähä tihiämmälläki taharilla joku huali ja mures sillä mun silimäterällä on. Ja pikkuusen voin sanua, jotta iliman tämän taloon laitosmiähiä (jokka ei enää välttämättä vastaa suoraa mun numerosta tulevihin soittoohin, enkä tiärä miks?!?) molisin aluun tuhannen kertaa istunu, itkeny ja ihimetelly, notta mikä täs ny on vialla ja jatkanu istumista... ja itkemistä.
 
No. Kerran molin lähärös kovaa kyyttiä muka viikonlopun viattohon. Kauhian iloosella miälellä, Airommeirenin pauhates tereoos matka taittuu mukavasti  -sellaaset 500 metriä! Ni-in. Jo tuas opistontiällä präsähti joku siitä piänestä ja vihiriästä. Jarrut onneksi (silloon) viälä toimi ja sain kärryn stoppihin. Hetken ettittyäni löyrin tiältä jonku metallinpätkän?? Mikäs siinä auttoo, välitön yhteys laitosmiähihin ja hälyytystila päälle! Joku etupään hommeli siitä jostain etupään jotenki tosi tärkiästä jousijutskasta oli katkennu ja sata varmahan se ny olis moottoritiälle sitte lauennu viimmeestänsä koko laitos. Korjausapu (osittain samoja isäntiä) haki sitte pienen vihiriän seuraavalla viikolla korjuuseen ja palauttivat sitte valamihina parin päivän päästä. Kauhia homma näitten autojen kans.
 
Toistekki (tai emmä muista mones kerta se oli...) olisin tarttenu samojen isäntien jelppiä, ku aiva kauhias kaatosatehes olin samalla piänellä vihiriällä liikentehes. Pyyhkiä huitoo ku viimeestä päivää ja ne oli nii jesuksen huanot, että ei niistä aiva kauhiaa apua ollu. No kumminki, niin siinä yhyrellä mettätaipalehellä kuskin pualeenen suluka lähti pualiksi irti!! Pysähryspaikkaa ei niin mihinään monehen aikahan ja siinä se raapi sitte, pelekkä metalli joka sulaan virkaa toimitti, niin tuuliklasia aika hualella. Molin jo soittamas laitosmiähille, mutta olin jo niin jukolauta monen saran kilometrin pääs. Silloon ei auttanu, ku sujauttaa ”työhanskat” käsiihin ja alakaa miättiä, jotta mitenkä tämä tähän ny menöö. Meni se sitte lopen, ku lurkkasin vähä mitenkä se toinen suluka oli kiinni. Olin oikeen ylypiä, kuinka viksusti tajusin tuanki.
 
Iliman kolleekootakaan en pärjää (mikä ny ei oo mikään uutinen varmahan kellenkään!). Yhtenä keväänä meirän opiskelijat kävi, osa jo kolomatta kiarrosta, aina yhtä ratkiriemukasta kyälöötautia. Ja vaikka molin ainaki omasta miälestäni jo ilimoottanu, että en nimenomaan halua sitä, niin eiköhän se sitte jostaki leipään yskääsystä mullekki sitte yhtenä synkkänä yänä tullu. Sitä ny ei vissiin tartte kellenkään kertua että oksetti ja sellaasta, mutta molin aiva pulas, ku roppa kuivi ja mullen tuli kauhiat suanenverot jalakahan. Siinä ku sitä vetua ponkaasin taltuttamahan, nii johan jo tartti suanenvetoosella jalaalla kinkata reffiille posliinin kans… Pualihuanos hapes pistin siinä puali nelijän aikoohin yällä kolleekalle viästiä, jotta viittisikkö aamulla jotaki limukkaa mullen tuara? Samoolla avaamilla, ku melekeen päästähän omahan ja toistenki tupiihi, niin iliman että mun tartti eres sängystä nousta, oli ennen kahareksaa kolomia-nelijää sorttia eri limukkaa mun eres valittavana. En keherannu kolleekaa enää muulloon sitte vaivata ja paranin nopiaa siitäki taurista.
 
Kovat on ihimisen murehet täski maailmas, niinku huamasitte. Mitä ny kelläki... Moon ainaki ylitte kiitollinen mun ympärillä olevista tuallaasista ihimisistä. Timantteja jokahinen!